Kirja-arvostelu SAAKO PAHAN PEIKON TAPPAA?

Kirja-arvostelu, kirjallisuuden professori emerita Leena Kirstinä:
 
”Saako pahan peikon tappaa?” Oikeus ja kohtuus Zachris Topeliuksen saduissa
 
Topelius-seuran puheenjohtaja, oikeustieteen tohtori, kirjailija Tuula Pere on tehnyt hienon avauksen juuri ilmestyneessä tutkimuksessaan Saako pahan peikon tappaa?. Hän vie Topeliuksen satujen tulkintaa uusille urille oikeusfilosofian ja oikeushistorian suuntaan. Pere huomasi oikeustieteellisten jatko-opintojensa yhteydessä, että Topeliuksen satujen loppuratkaisuja pitäisi tutkia oikeusopillisin käsittein. 
 
Nyt muhkean tutkimuksen ensimmäinen luku vastaa, miten erilaisia oikeustieteellisiä termejä soveltaen voi eritellä saduissa esiintyviä rikkomuksia ja rangaistuksia, sellaisia kuin henkeen ja terveyteen kohdistuvat teot, omaisuusrikokset, luonnon väärinkäyttö, viranomaiset ja heidän tuomionsa sekä syyllisyyden asteet ja rangaistusten laaja kirjo. Kolmessa viimeisessä luvussa tekstianalyyttinen luenta saa kontekstikseen uuden kuvauksen Zachris Topeliuksen elämästä sekä kertomuksen hänen merkityksestään 1800-luvun Suomen kirjallisuuden ja taiteen kulttuurihistoriassa. 
 
Tutkimusaineisto 
 
Tutkimuksen satuaineisto koostuu noin viidestäkymmenestä klassisesta sadusta. Niitä täydentävät kertomukset historiallisista henkilöistä, kuten vaikkapa Mikael Agricolasta tai Jeanne D`Arcista. Oman tärkeän osuutensa muodostavat Topeliuksen näytelmäleikeiksi kutsumat vauhdikkaat, monikerroksiset sadut, kuten Turun linnan tonttu-ukko, Tapion ukko, Rinardo Rinaldini eli Rosvoliitto, Sankarivuoren linna, Räätäli joka ompeli yhteen Suomen ja Ruotsin, Koivu ja tähti, Hyrrä, Tähtisilmä, Totuuden helmi. 
 
Analysoitavaa on tutkijalle yllin kyllin. Nuori perheenisä Topelius saattoi kirjoittaa esimerkiksi vuosina 1854–1856 kahdessa kuukaudessa jopa kuusikymmentä satua. Topelius hallitsi satu-genren. Hän oli lukenut jo lapsena Oulussa tätiensä lainakirjaston.
 
Kuka on kertoja?
 
Tutkimustehtäväksi Pere on ottanut Topeliuksen narratiivin, sadun tai muun kertomuksen kertojan. Millainen sävy ja tyyli kertojalla/Kertojalle on? Hänellä on ehkä oikea nimi tai ammatti. Topeliuksen tapa kirjoittaa satuja vaihtelee, mutta yleispiirteinä voi sanoa, että kertoja on näkymätön ääni, se joka sadussa puhuu, hiljempaa tai kovempaa, ottaa kantaa, joskus hyvinkin tiukasti, mutta samalla ymmärtää erityisesti lapsen erikoislaatuisuutta. Hän neuvottelee sadun henkilöiden ja lukijan kanssa, mikä on oikein, mikä väärin. 
 
Sadussa on yleensä onnellinen loppu. Silti neuvottelu siitä saattaa olla lukijan mielestä pelottavakin. Kertoja, joka toimii tuomarina, voi ehdottaa elävältä polttamista tai heittämistä tyrmään, mutta puhuukin vain lämpimikseen, huvittaakseen. Paha peikko, johon tutkimuksen otsikko viittaa, saa yösijan porsaan kanssa samassa säkissä. Se riittää oikeudenmukaiseksi rangaistukseksi ahmatille, josta seppä tuntee isäntänä olevansa vastuussa.  
 
Kertoja punnitsee yksin tai yhteisymmärryksessä kulloistenkin henkilöiden kanssa sitä, mikä olisi oikeudenmukainen ja kohtuullinen rangaistus. Lapsien usein vahinkojen, tahattomien rikkomusten käsittelyssä Topelius on syvällinen pedagogi, joka arvioi tilanteen sen mukaan, mikä sopii lapsen omaan kehitysvaiheeseen. 
 
Ristiinluenta tulkinnan välineenä
 
Sadun tapahtumien tasolla paljastuu 1800-luvun sosio-ekonominen todellisuus, jota syvennetään pohtimalla tasavertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden eettis-moraalisia kysymyksiä tai menemällä kenties vielä syvempään maailmankatsomukseen saakka. Sadun eri-ikäiset henkilöt kohdataan esimerkiksi joko syyllisinä tai syyttöminä, pahan teon vuoksi pahuuden tai hyvyyden edustajina. Mutta Topeliuksen humaanin kertojan ansiona on Peren mukaan se, että kuvaus suunnataan henkilöiden sisimpään. Jokaisella yksilöllä on mahdollisuus valita oikein tai väärin, toimia kunniallisesti tai kunniattomasti. Tavallaan Koivuniemen herrakin, vitsakimppu, joka saa uuden hahmon risaisena luutana, ei ole millänsäkään vaan haaveilee kasvamisesta isoksi puuksi, kun vain löytäisi hyvän siemenen! 
 
Tuula Pere kutsuu analyysimenetelmäänsä ristiinluennaksi. Se on kertomuksen eli narratiivin lähiluentaa tekstilähtöisesti. Aineisto on teoksessa ryhmitelty kolmen tai neljän sadun kokonaisuudeksi, jossa analysoija kysyy kustakin tekstistä, kuka, mitä, missä, milloin, miksi ja missä tarkoituksessa tapahtuu se, mitä tapahtuu. Joku henkilö tai useampi on käyttäytynyt sopimattomasti ja tarvitsee ojennusta. On ylhäisiä ja alhaisia, köyhiä ja rikkaita, pahantekijöitä, ryöväreitä tai jopa noitia. He ovat lapsia, aikuisia, eläimiä, kasveja tai muita fantasiahahmoja. 
 
Satujen ristiinluennassa syntyy monipuolinen kuva sääty-yhteiskunnasta. Topeliuksen kertojalla on myötätunto aina vähäväkisten, köyhien ja kaltoin kohdeltujen puolella. Erityisessä suojeluksessa ovat saamelaislapset Tähtisilmä ja Sampo-poika, joiden julma kohtelu koskettaa. Aivan uusi löytö oli kuvaus orjiksi vietävistä afrikkalaisista lapsista. 
 
Iso kirja
 
Tuula Peren tutkimus on tyyppiä magnum opus. Se on todella iso kirja. Tutkijan oma luenta on oivaltavaa erittelyä ja tulkintaa. Tutkimuksen kieli on nautittavaa. Laajan aineiston hallinta on erittäin kiitettävää. Kaiken kruunaa runsas kuvitus, jonka kokoamisessa ei ole säästetty vaivaa. 
 
Tekstianalyysin jälkeen hermeneuttinen kehä sulkeutuu ja palataan alkuun eli Topeliuksen elämäkertaan. Tuula Pere on syvällisesti perehtynyt tutkimushenkilöönsä. Kolmannessa luvussa kuva laajenee ja täsmentyy, kun Suomen 1800-luvun historia, kieli, äidinkielet ja instituutiot nähdään Topeliuksen toiminnan kautta ja tulkitaan hänen omasta näkökulmastaan. 
 
Kehä päättyy synteesiin siitä, mikä Topelius on miehiään? Tuula Peren tutkimuksen neljäs luku tiivistää näkemyksen suurmiehestä, joka seuraavissa asioissa ei muuttanut mielipiteitään. Hän oli liberaali oikeusvaltion kehittäjä, auktoriteettien ja uskonnon maltillinen kyseenalaistaja, joka ajatteli oikeudenmukaisuutta ylemmälläkin tasolla valtion, kansan ja ihmiskunnan kannalta, epäkohtien esiintuomista ja heikompien puolustamista, naisten ja lasten asialla olemista, henkilökohtainen moraali hyvässä ja pahassa ja moderni käsitys ihmisen ja luonnon symbioosista.